Taavi Arvo oli viime aikoina puuhaillut "Näyttelijättären tarinan" ottamiseksi teatterin varsinaiseen ohjelmistoon, ja Katri hämmästyi saadessaan äkkiä oman osansa suorittaakseen. Hän pyristeli ensin vastaan.
— Huh, minä olen niin maailmassa kiinni. Hyvä Taavi, älä herätä minua! — rukoili hän kuin hemmoiteltu lapsi.
Mutta Taavi Arvo pysyi rauhallisena huomaamatta Katrin merkittävää muutosta ulkomuodonkin puolesta. Heidän jokapäiväinen seurustelunsa ja kosketuksensa harjoituksissa oli karaissut ja ikäänkuin sokaissut hänet Katrin suhteen.
Toisin oli laita maisteri Harjun. Hän oli yhä elänyt eristettynä muusta maailmasta omassa kirjallisessa työssään ja vain näyttämöllä seurannut Katrin kehitystä.
Suuri oli yllätys, kun Katri eräänä talvipäivänä astui valkoisiin turkiksiin käärittynä entisen holhoojansa pyhättöön tuoden huumaavan raittiin tuulahduksen ja etelän ruusujen tuoksun tullessaan.
— Rakas holhooja, te olette Muhamed ja minä vuori. Taikka oikeammin päinvastoin, sillä vaikka olisin kuinka kutsunut, ette ole minusta välittänyt.
— Mitä karhulla on tekemistä kukkalavassa? — murahti maisteri Harju, siirtäen kirjoja tuolilta ja pyyhkäisten sitä paperilla laatiakseen vieraalleen istumatilaa.
— Kiitos, tänne on aika kiipeäminen, — huohotti Katri.
— Kun on tottunut hissiin ja autoihin ja muihin mukavuuksiin.
— Niin, Herra paratkoon. Minä tunnen itseni hyvin syntiseksi, — rupatti Katri.