— Ette tiedä, se minua juuri hermostuttaa. Tuntuu kuin lukisin omaa kuolemantuomiotani joka ilta. Hyvästi, holhooja, rakas holhooja! — sanoi Katri hiljaa ja nöyrästi nousten seisaalleen.
Pää painuneena, vapisevin huulin hän nosti holhoojansa käden poskelleen ja jatkoi:
— Teidän hyvä tahtonne on minun omatuntoni. Onhan minulla teidän hyvä tahtonne? Onko, saanko sen pitää aina, huolimatta kaikesta?
— Huolimatta kaikesta, — vastasi ystävä.
Katri nosti turkkiaan hitaasti kuin viivytellen, raaskimatta keskeyttää rakasta rauhaa ja turvallisuutta.
Maisteri Harju auttoi häntä ja saattoi ovelle.
Hyvästiksi heidän katseensa yhtyivät. Mies horjahti ja sulki silmänsä, mutta liian myöhään. Katri kuiskasi: — Rakas! ja pujahti nopeasti pois. Heille oli selvinnyt toistensa salaisuus.
Maisteri Harju hoippui pöytänsä ääreen, kätki kasvonsa ja nyyhki, itki miehen suurta tuskaa, jolla ei mitään vertaistansa ole, joka hänen olemuksensa kaikkivoipana mahtina rikkoo padot, tulvii tuhoa tuottavana, ellei pääse oikeuksiinsa riemuna ja elämän luojana.
Hänen ikäisensä miehen tunne oli sitäkin mahtavampi, kuin se oli koskematta säästynyt, puhtaana ja alkuperäisessä voimassaan. Sen oli aina pitänyt palvella henkisiä pyyteitä ja alistua lujan tahdon ohjaksiin. Nyt se oli kerta kaikkiaan riistäytynyt irti. Mitä oli tuleva?
Katri astui alas portaita hitaasti kuin unessa. Valo oli äkkiä välähtänyt ja huikaissut. Se oli hedelmöittänyt hänen tunteensa ja silmänräpäyksessä tehnyt hänet tietoiseksi. Nyt piili tunne varmana ja lämpöisenä hänen povessaan ja hän otti sen äidillisellä hellyydellä sydämeensä hymyillen sille ja antaen sille siunauksensa. Kätkien sen sielunsa salaisimpaan pyhättöön hän vain kainosti sitä ihaili, kuin nuori äiti, joka tuskin hentoo esikoistaan suudella peläten sen häiritsevän vasta eloon tullutta.