Auto vei hänet nopeasti keskikaupungille loistavaan kotiin, ja hän nousi ylös portaita kevyenä ja kainona, suuri hilpeys sydämessä, rikkaana ja voitokkaana. Heitettyään turkkinsa eteiseen hän astui halki monien huoneiden oman riemunsa vallassa.

Sisäkkö saavutti hänet ja ilmoitti erään naishenkilön odottavan puheillepääsyä.

Katri oli tottunut sellaisiin käynteihin, otti laatikostaan setelin ja käski antamaan kävijälle.

— Ei hän tahdo rahaa. Minä olen kysynyt. Pyytää puhutella teitä, rouva.

— Anna hänen tulla.

— Hän tahtoo puhua kanssanne häiritsemättä, rouva!

— Sepä kummallista. Vie hänet minun huoneeseeni, läpi sänkyhuoneen.

Katri pysähtyi kuvastimen eteen, hymyili salaperäisesti omalle rauhalleen. Sellaista hän ei vielä koskaan ollut tuntenut, niin lujaa luottamusta ja uskoa elämään, niin suurta kiitollisuutta ja toivoa.

Hän riistäytyi irti itsestään muistaen vieraan, ja pian oli lähdettävä teatteriinkin.

Hiljaa hyräillen hän tuli huoneeseensa. Oven pielessä istui nainen, sama, jonka hän oli nähnyt Tukholmassa häämatkallaan.