Katri ja Taavi Arvo hoitivat harjoitukset ja näyttämöasun. Alpre valitsi kappaleet, hoiti sanomalehdet, järjesti matkat eri kaupunkeihin ja loppujen lopuksi vastasi tappioista Katrin ja omalla pääomallaan.
He näyttelivät sunnuntaisin kaksi vuoroa suuremmissa kaupungeissa.
Tällä kerralla he olivat saaneet Tampereen teatterin haltuunsa.
Kaupungin oma seurue oli matkalla.
Huolimatta epäyksestään Alprelle, ettei ollut sairas, tunsi Katri viimeisellä vuorolla merkillistä uupumusta, jonka hän voitti vain suurella ponnistuksella. Hän tunsi kohottavansa ääntään liiaksi ja nousevansa aiheettomaan paatokseen vain siksi, ettei jaksanut pysyä tasapainossa. Näyttämö ja yleisö suli yhdeksi hänen silmissään, ja lattia oli nousevinaan, kun hän astui.
Näytännön jälkeen hän vaipui voimattomana Alpren syliin ja kotiin tultuaan menetti tajuntansa.
— Mitä tämä on? — kyseli Alpre ylen levottomana. — Sinä salaat minulta jotakin. Näin ei saa jatkua. Sinä otat hengen itseltäsi.
— Täytyykö minun se sanoa? Tahdoin pitää sen omana taakkanani, oli niin turvallista tietää, ettei sinulla ollut siitä surua.
— Arvasinhan, ettei ollut hyvä. Voiko sinua enää auttaa?
— Rakas, ei, sehän siinä onkin raskasta.
— Sano kuitenkin! — vaati Alpre maltittomana.
— Minä en ole kyllin karaistunut kestämään jännitystä. Laine on kirjoittanut uhkaavasti monta eri kertaa. En tiedä, milloin ja mistä hän voi ilmestyä eteeni. Minä moitin itseäni pelkuriksi, raukaksi ja miksi tahansa, mutta aina vain olen levoton, sydämeeni koskee niin, että luulen sen pysähtyvän ikuisesti. Ellei sinua olisi, rakas, en tahtoisikaan elää. Ja teatteri, se on sentään parasta.