— Mitä merkillisempi ja repäisevämpi, sitä parempi, — vastasi Taavi Arvo. — Punahilkat pitäisi tuoda näyttämölle susineen, kas silloin kelpaisi meidän lasten!
— Kirjoita historiallista, valtiollista, suurta ja kaunista! Mahtava ote, kohtalokas, oikein sellainen, että minäkin pääsisin kylliksi kiinni, saisin kerrankin näytellä, saisin tuntea sydämeni vapisevan vihasta ja hedelmöittyvän rakkaudesta. Tee se, hyvä Taavi! — pyyteli Katri.
— Sinä vaadit kovin paljon, — sanoi Taavi Arvo kuitenkin mielissään
Katrin ehdotuksesta.
— Etkö näe, että olen väsynyt näyttelemään omaa elämääni. Ja kuitenkin olen sillä päällä, että voisin näytellä itseni kuoliaaksi!
Kun Taavi Arvo oli jättänyt heidät kahden, otti Alpre Katrin syliinsä
— Katri asui erään teatterinharrastajan vieraana — ja sanoi:
— Sinä et ole aivan terve, Katri. Olen tarkannut sinua useita päiviä. Sinun pitäisi kysyä lääkäriltä.
— Rakas, sinun tunteesi kuvittelee vaaroja. Minä olen ihan terve, suutele minua ja ole sitten kiltti äläkä puhu lääkäristä. Katsos, nyt olen ommellut uuden pukuni valmiiksi ja lähden harjoituksiin.
— Minä tulen mukaasi. Se irlantilainen kohtalodraama on aika hyvä.
Olen kirjoittanut siitä, näkyy olevan tänään lehdessä.
— Kiitos sinun, pysyy ohjelmamme aina askelta korkeammalla kuin missään koko maassa ja vielä parempi — on aina tien viittaajana. Muut tulevat jäljestä, jos heillä intoa ja kykyä riittää.
Katri oli oikeassa. Alpre Harjun tutkielmat pienen seurueen esityksistä ilmestyivät pääkaupungin lehdissä. Luonnollisesti eivät nuoret näyttelijät olleet etevämpiä tässä seurueessa kuin muuallakaan, mutta Alpren kyky nähdä heidän vikansa ja ansionsa oli heille suuri etu, se kasvattava voima, joka karsi ja kannusti. He tunsivat edesvastuuta ja ponnistelivat, hyvin tietäen, että heidän johtajansa ja taiteellinen kasvattajansa syvät silmät näkivät kaikki ja ymmärsivät enemmän kuin näkivät.