Taavi Arvo oli onnistunut antamaan rohkealle ajatukselleen pyhästä tehtävästä taiteen palveluksessa merkillisesti tottapuhuvan sävyn. Metsätytön lahjat ja miehen suuri usko taiteen pyhitysvoimaan liittyivät kauniisti ja luontevasti isänmaalliseen hehkuun, joka oli Kaivolalle ominainen, ja ylevään käsitykseen pienen kansan henkisen elämän tärkeydestä.
Yleisö oli aivan tietämätön, miten läheltä näytelmä koski todellista elämää. Siinä oli kylliksi mielikuvituksen lentoa, ja kokonaisuudessaan se oli niin vähän arkielämää, että se salli katsojain unohtaa jokapäiväisyyden.
Seurue lähti matkalle maaliskuun lopulla. Katrin suuri into tarttui muihinkin jäseniin.
Joukossa oli muuan kiihkeästi Katriin ihastunut nuorukainen, Katrin lemmikki ja "hovipoika", jonka tehtävänä oli herättää yleisössä harrasta mielialaa. Hän järjesti isänmaallista laulua joko kuorossa tai soittokunnan avustamana ja usein yksiäänistä, jolloin yleisö lauloi mukana. Hän luki mielialaa kohottavia sepittämiään runoja kauniilla äänellään ja sytyttävällä hehkulla. Väliajat muodostuivat siten kappaleen säestykseksi.
Seurueen matkat, huonot ja perin tilapäiset asunnot eivät suoneet minkäänlaista lepoa. Majatalojen korkeat hinnat ja kaikenlaiset kustannukset pakottivat näyttelijöitä rajoittamaan mukavuusvaatimuksensa aivan mitättömiin. Yhdessä huoneessa majailivat kaikki naisnäyttelijät ja toisessa miehiset jäsenet. Katria viehätti itsensä uhraaminen toistenkin mukavuuden hyväksi. Hän luopui usein omista vuodevaatteistaan viettäen yönsä kovalla pohjalla ja ohuella peitteellä.
Alpre ja Taavi Arvo vastustivat tätä uhrautuvaisuutta, mutta turhaan, sillä Katri selitti elävänsä ja näyttelevänsä omaa osaansa huolehtimatta entisistä, nykyisistä tai tulevaisista.
— Minä elän tänään, huomenna ja ylihuomenna, enemmästä en tiedä enkä kerrallaan välitä! — sanoi Katri.
16.
Katri Juonalan nimellä kulki seurue kevätkauden voittoisana kaupungista kaupunkiin. He olivat kaikki nuoria ja toivorikkaita luottaen täydellisesti tehtäväänsä, syttyen ilta illalta samoissa tehtävissä ja samoilla sanoilla, mutta aina luoden jotakin uutta.
— Te olette totta tosiaan suuria lapsia, — sanoi Alpre Harju, — tahdotte toistaa samaa satua yhä uudestaan.