— Unohdat, ettei valoisuus voi heissä sortua. Näillä ihmisillä on kummallinen vaisto välttää ylivoimaista tuhoa.
— Sinun sanasi avaavat minulle aina uusia näköaloja, mutta nyt olen rauhaton. Oma kohtaloni pelottaa minua, ja Laine on kasvanut minulle kammottavaksi voimaksi. Tahtoisin päästä sinua lähelle, äärettömän lähelle ja imeä sinusta voimaa kasvaakseni ja ymmärtääkseni. Rakas, ota minut povellesi, avaa silmiesi salaisuus ja katso minun pikku sieluuni. Tahdon upota sinuun, hävitä ja unohtua itseltäni!
Heidän vapisevat huulensa yhtyivät pitkään suuteloon yön peittäessä heidät vaanivaan pimeyteensä.
15.
Taavi Arvon näytelmä "Näyttelijättären tarina" alkoi jo olla loppuun näytelty pääkaupungissa, ja maaseutu odotti maltittomana Katri Juonalan seuruetta. Sillä nimellä tahtoivat Katri ja Taavi Arvo tehdä kiertokulkunsa ympäri maata. Olivathan he tänä näytäntökautena saavuttaneet kauniin maineen tässä kappaleessa.
Katri oli vähä vähältä kohonnut osassaan sielukkaaseen hehkuun, salaperäisesti ennustavaan haltioitumiseen, joka kerta kerralta huumasi yleisön voittaen paatuneimmatkin arvostelijat.
Ensimäinen näytös kuvasi Katrin omaa Juonalaa, jossa hän askartelee ja elää käkensä kerällä ihanassa koivumetsässä vauhkona ja välittömänä pikku villinä. Siellä kohtalo saavuttaa hänet. Kaivola ilmestyy tytölle uhkaavana ja vaateliaana. Silloin herää Katrissa villi-ihminen ja itseänsä puolustaakseen raivoisa tyttö haavoittaa miestä kuolettavasti. Hän pakenee metsään, mutta palaa takaisin jonkun salaperäisen voiman pakottamana. Mies kutsuu häntä hellin sanoin kykenemättömänä liikkumaan. Nuoressa tytössä herää sääli ja kuullessaan miehen surullisen ja kohtalokkaan elämäntarinan syntyy hänessä rakkaus. Epätoivo oman teon seurauksista musertaa hänessä luonnon viileyden, ja rakkautensa opastamana hän lieventää kuolevan miehen sielullista tuskaa tehden hänen viimeiset elinhetkensä onnellisiksi ja toivorikkaiksi. Ennen kuolemaansa Kaivola ilmaisee hänelle oman satunnaisen rikoksensa, jonka raskaan painostuksen alaisena hänen elämänsä on pirstaantunut, kunnes kohtalo Katrin kautta saavutti hänet. Yhtäläisyys hänen ja Katrin rikoksessa ahdistaa kuitenkin kuolevaa miestä, jonka rakkaus Katriin on kiihkeä ja epätoivoinen. Hänen tuskaansa viihdyttääkseen lupaa Katri täyttää kaikki hänen toivomuksensa elämässä, pysyen aina puhtaana ja uskollisena, ei koskaan tehdä vastoin omantunnon ääntä, ei koskaan tuottaa tuskaa sille, joka häntä rakastaa. Ja ennen kaikkea vaatii Kaivola, että hänestä pitää tulla taiteilija, jos hänellä on siihen lahjoja. Kaivola oli itse ollut kuvanveistäjä, vaikka oli jäänyt kasvatusta vaille. Katri vannoo pyhän valan täyttääkseen kuolevan vaatimukset ja vastaanottaa hänen omaisuutensa sitoutuen samalla täyttämään hänen elämäntehtävänsä — palvelemaan taidetta.
Toinen näytös kuvasi Katrin heräämistä elämään ja hänen oman puhtautensa suojelevaa voimaa, joka lupasi paljon tulevaisuuden varalle. Mutta pian herää hänessä villi, kesytön luonne, ja samalla ehdoton taipumus näyttelijäksi. Rakkaus syttyy arvottomaan mieheen tuoden mukanaan kompastuksen.
Sen tuskan varassa hänen taiteensa kohoaa kolmannessa näytöksessä kukkaansa, mutta intohimo tuhoaa samalla hänen elämänsä. Sovittaakseen ja lepyttääkseen kohtaloaan hän antautuu oman menehtymisensä uhalla taiteelleen. Siinä hän löytää sovituksen ja rauhan, mutta on myös antanut kaikkensa eikä jaksa elää, vaan alistuu vapauttavaan kuolemaan.
Tämä oli näytelmän juoni. Katrin esitys antoi erikoisesti villin hehkun vuoropuhelulle, melkein pyhän kansandraaman värin. Kohtalo kohotti hänelle aina välkkyvää miekkaansa, ja hän uhmasi sitä hymyillen ja täydesti eläen. Samalla hänen sydänverensä juoksi kuiviin kohtalon ja hänen oman intohimonsa iskemistä haavoista.