— Voit olla. Puhtain ja jaloin ihminen kantaa toisinaan rikoksen siementä sielussaan. Se voi jäädä hedelmättömäksi, mutta se voi myös itää, jos elämä sattuu antamaan aihetta.
— Sehän on kauheata, ei mitään turvaa omalta itseltään. Pitääkö sitten aina olla oma poliisinsa?
— Ei se taitaisi auttaa, — sanoi Alpre rauhoittavasti silittäen Katrin päätä. — Onhan niitä olemassa valoisia ihmisiä, joita ympäröi sädekehä ja ihana onnellistuttamisen lahja. He ovat lähimmäistensä ihastus, tempaavat lumouspiiriinsä ystävänsä, omaisensa, rakastettunsa, työnsä, kaikki, mitä heidän piiriinsä liittyy.
— Onnelliset ihmiset!
— Onnelliset eivät ole siitä itse tietoisia, elävät välittömästi kuin salaperäisten voimien varjossa.
— Eikö heidän koskaan käy hullusti? — kysyi Katri nauraen.
— Toisinaan satuttaa heidän valokehänsä vastakkaisten ihmiskohtaloiden ääriviivaa.
— Kuinka silloin käy?
— Heidän valonsa pysyy valona kaiken pimeydenkin piirittäessä, ja ennen pitkää se haihduttaa kaiken varjon ympäriltään ja elää edelleen omassa valossaan.
— Mutta jos pimeys olisi yhtä voimakas kuin valo!