— Enhän minä … muuten vain … Onko vielä päänsärkyä? — kysyi
Alpre yhä levottomana.
— On ja ei. Jos noin katsot, niin on. Jos hymyilet ja katsot suoraan ja tyynesti, niin pääni paranee.
Alpre syleili häntä kiihkeästi tuskallisella hellyydellä.
— Se tohtori pelotti sinua varmasti, nyt minä sen tiedän.
— Hän käski meitä lähtemään Harjuun. Sinun pitäisi olla ihan yksin, ilman minkäänlaista ponnistusta.
— Hullu tohtori! Minä kuolisin ensimäisenä päivänä.
— Katri, minäkin luulen, että sinun pitää levätä. Minä pyydän sinua, lähdetään…!
— En ikinä. Minä näyttelen, kunnes olemme olleet joka paikassa, missä on ilmoitettu. Minä en tingi. Ja nyt menemme harjoituksiin.
Katrilla oli erinomainen voima saada harjoitukset sujumaan. Täynnä eloa, kekseliäisyyttä ja näyttämöllistä vauhtia hän piteli ja käänteli tovereitaan kuin vallattomasti leikkien, tulistuen, nauraen ja itkien, vakavaan paatokseen yhtyen ja eläen kuin kala vedessä. Näin hän heittäytyi osasta osaan ja tartutti työinnon toisiin. Se ei ollut ohjausta, se oli leikkiä, pyhää, suurta antautumista taiteelle, unohtumista tehtäväänsä, niin että kaikki luonnollisten voimienkin rajat syrjäytettiin noustessa mahdottomuuden piiriin, yliluonnollisen rajalle.
Toverit huomasivat sen toisinaan, mutta heidän rakkautensa ja ihailunsa oli niin suuri, ettei kukaan heistä suonut värähdyksenkään kasvoissansa ilmaista ajatustaan. Heidän sydämensä vapisi, ja pyhällä hartaudella he ottivat vastaan sen uhrin, minkä näkivät toverinsa heille antavan, vaistomaisesti tajuten, ettei muuta neuvoa ollut.