17.
Tampereelta he lähtivät pohjoisempaan, ja koska kesä oli jo hyvällä alulla, järjestivät he Taavi Arvon kappaleen ulkoilmanäytännöksi pikkukaupungeissa ja maaseudulla. Metsänä oli pieni koivikko ja taustana tavallisesti vesi.
Tällä kertaa he olivat saaneet oikealle harmaan mökin ja vasemmalle matalan kallion. Ala oli suppea ja näyttämöllä ääriviivat. Katsojat istuivat viettävällä nurmikolla.
Näyttelijät olivat jo tottuneet liikkumaan luontevasti ulkoilmassa ja käyttämään ääntään ilman ponnistusta ja kuitenkin saaden puheensa kuuluville.
Eräänä sunnuntaina he olivat saaneet rinteen täydeltä väkeä, ja juhlatuulella ollen yleisö valmistui hartaudella katselemaan paljon kehuttua esitystä. Pienen kaupungin huomio oli keskittynyt tähän tilaisuuteen tehden siitä keskikesän juhlan. Kirkonaika oli juuri päättynyt ja kellojen juhlallinen kaiku vaiennut, mutta hiljainen hyminä kävi yli seudun, eikä kukaan hennonnut häiritä sitä äänekkäällä puhelulla.
Yleisö liikuskeli rauhallisena nurmikolla ja juhlapukuiset riensivät ottamaan haltuunsa numeroidut paikkansa penkeillä. Kansan taaja joukko seisoi taaempana. Kaikkien kasvoilla viihtyi jännitetyn odotuksen hymy.
Tavaksi oli tullut laulaa yhteisesti ennen näytännön alkamista. Sen jälkeen näyttelijät astuivat esiin harmaasta mökistä.
Katri ja hänen vastanäyttelijänsä, joka esitti Kaivolaa, ilmestyivät rannalle kumpikin eri puolelta.
Katsojat mutisivat jonkun sanan, nousivat seisaalleen penkeillä unohtaen, missä olivat. Kuului naurua hauskoissa kohtauksissa ja sanasukkeluuksia. Näyttämöelämä ja katsomo suli osaksi yhteen. Vähitellen, toiminnan alettua ja sen kehittyessä vaikeni yleisö ja samoin vallitsi täydellinen hiljaisuus koko luonnossa. Nuoren miehen ja naisen kohtalokas elämänkäänne piti yleisöä lumoissaan.
Siinä ei arvosteltu, ei tingitty eikä vertailtu, siinä elettiin ihanan sunnuntaipäivän satua koivujen siimeksessä, hymyiltiin ja kyyneliä vuodatettiin.