Kehittyneet ihmiset ja luonnonlapset seurasivat esitystä samanlaisin tuntein. Kappaleen usein naiivit ja liian rohkeat käänteet sopivat hyvin luonnonhelmassa, toiminnan paikkana kun oli laaja, rajaton ympäristö ja aikana ikuisuus. Keinotekoinen ja muodontarkka ei olisi täyttänyt tätä näyttämöä, niinkuin täytti villin tytön lohduton taistelu kohtaloaan ja itseään vastaan.
Vähitellen, kohtaus kohtaukselta näytelmän loppuun mennessä laskeutui raskas mieliala otsille ja sydämille. Hiljainen juhlaranta muuttui hartauden rauhoitetuksi alaksi, ja pieni kaupunki tuntui lumoutuneena pysähtyneen katselemaan Katrin taistelua elämästä.
Alpre oli nähnyt kappaleen kymmenet kerrat, mutta tänään se teki häneen erikoisesti järkyttävän vaikutuksen.
Yleisön laulaessa ja poistuessa hän nouti Katrin mökistä saattaakseen hänet hevosella kotiin. Katri oli viime aikoina käynyt yhä heikommaksi pysyen pystyssä vain erinomaisen lujan tahtonsa ponnistuksella. Itse hän sanoi, että se oli Alpren huolenpitojen ansio.
— Oletko meihin tyytyväinen? — kysyi hän yrittäen hymyillä asuntoonsa päästyään.
— Ihastunut olen, — sanoi Alpre auttaen Katria järjestämään itselleen mukavaa lepotilaa sohvalle.
— Sitten on kaikki hyvin. Ja nyt minä saan levätä. Ei ole enää yhtään paikkaa käymättä ja täällä vielä esiinnymme kun ohjelmamme loppuun, niin sitten levätään — levätään kauvan, rakas! Ja minä saan olla aina sinun kanssasi. Aina, aina! — Hän ummisti silmänsä. — He olivat lopulta niin hiljaa. Rakas, kuinka tuntui suloiselta heitä hallita, sulattaa yhteen luonto, ihmiset ja taide —; niinkuin uskonto.
— Sinun voittosi on suuri, rakas Katri — se on suuri, — sanoi
Alpre vakavana.
— Minun on nyt niin hyvä — niin hyvä. Jää luokseni, kun nukun.
Katri lepäsi vuoteellaan sohvalla aamunuttuun käärittynä silmät ummessa. Luomet olivat raskaalla painollaan sammuttaneet sen tulen, joka hänen kasvoilleen antoi kukoistuksen hehkun. Silmien ummistuessa vaipui uneen tahdon elävöittävä voima, ja Katri lepäsi riutuneena, kuin loppuun palaneena ja sammuvana liekkinä.