Rakastavan miehen sydäntä kouristi nähdä hänet sellaisena, unessakin yhä raskaasti hengittävänä, hieno puna poskillaan.
Alpre laski kätensä nukkuvan otsalle ja tunsi sen polttavan. Hän ei tahtonut odottaa Katrin heräämistä, vaan lähti hakemaan lääkäriä totellen oman sydämensä tuskaista vaatimusta.
Missä lienee unimaailman ja todellisuuden raja? Katri nukkui voimatta kättään liikuttaa taistellen väsymättömän voiman kanssa.
— Nouse — nouse! — huusi hänelle tuntematon ääni.
Hän juoksi, kompastui ja nousi eikä päässyt etenemään. Hän huusi tuskassaan maahan uupuneena, käsissään ja jaloissaan raskaat kahleet. Hän ryömi auringonpaahteessa janoisena ja menehtymäisillään.
Kaivola virui hänen vierellään ja ojensi kättään auttaakseen, mutta heidän välillään oli este. Katri yritti tarttua ojennettuun käteen, mutta ei voinut ja sanoi:
— Enhän minä saa tarttua sinun käteesi, olethan kuollut!
— Sinä olet vaarassa ja tuskassa ja minä rakastin sinua. Nouse ja poistu, minä tahdon, että elät Kaivolassa ja viljelet peltojani. Siellä on nyt niin kaunista, ja Juonala soittaa esituvan kamarissa, — sanoi Kaivola.
— Kuinka minä voisin nousta näiden kahleiden painamana, olen maahan sidottu eikä voimani riitä — olen antanut ne kaikki taiteelle. Etkö näe, että olen pitänyt valani niinkuin näytelmässä on sanottu? Etkö sinä ole jo tyytyväinen? — kysyi Katri.
— Minä olen aina ollut sinuun tyytyväinen ja tuskani on lieventynyt sinun kauttasi, morsiameni, mutta sinun oma kohtalosi vaanii sinua. Se lähestyy, nouse, nouse!