Viime aikoina ei Katri enää jaksanut kuulla soittoa usein.
— Miksi et? — kysyi Alpre, joka ei juuri milloinkaan jättänyt häntä yksin.
— Rakas, minä kuulen hiljaisuudessa vielä ihanampaa soittoa. Et tiedä, rakas, kuinka se houkuttelee. Se on levon soittoa, rauhan säveleitä. Ja minä tahdon kauvas, äärettömän kauvas, sinne mistä se soitto on kotoisin.
— Jos sinä vain lujasti tahtoisit, niin et ikävöisi sinne, — sanoi
Taavi Arvo.
— Minne, hyvä poika? — kuiskasi Katri.
— Sinne, mistä se soitto on kotoisin, — sanoi Arvo voimatta käyttää sanaa "kuolema".
— Sinä ja Tuomas olette hiukan mustasukkaisia elämän ja kuoleman Herralle. Alpre on niin toisenlainen. Hän ymmärtää ikävöimiseni ja suo minulle, mitä haluan. Lepoa, lepoa, olen niin väsynyt. Tahtoisin nukkua enkä uskalla.
— Miksi et? — kysyi Taavi Arvo ihmeissään.
— Näen pahoja unia — — Laineesta. Minulla on paha omatunto. Ei kukaan — ei kukaan voi minua päästää, olen ainaisesti sidottu, omasta syystäni tuomittu. Tämä on niin raskasta, niin raskasta!
— Olet sairas, rakas Katri, ja siksi tuntuu kaikki niin vaikealta, — sanoi Tuomas.