Laine liikahti maltittomasti kuin iskusta, joka koskee, vaikka sitä on varmasti odottanut.
— Minä olen tullut näkemään ja kuulemaan. On vaikea — minä en voi muuten päättää mitään, — sanoi Laine.
— Ymmärrän, vaatimuksenne on oikeutettu.
— Ellei se ole vaarallista Katrille.
— Yksin sekin seikka, että tahdotte säästää häntä, todistaa olevanne hänelle suosiollinen, — vastasi Alpre, — ja niin ollen taittuu kärki kiihtymykseltä, joka Katrille olisi nyt hyvin turmiollista.
— Te valitsette sananne kovin kohteliaasti, — sanoi Laine nyreänä. — Olette kai pitänyt minua maantierosvon tapaisena, joka tulee vaatimaan hengen tai — rakkauden. Minä en vaadi kumpaakaan.
Alpre ojensi kättään osoittaakseen kiitollisuuttaan, mutta Laine ei ollut näkevinään, seisoi vain kuin odottaen.
— Minun pitää kaiketi paljastaa itseni hyvinkin tyyten, ennenkuin voidaan suostua pyyntööni. Alistun ja pidän sen kohtuullisena. No niin. Minä en syytä Katria. — Laine hymähti katkerasti. — On kuitenkin tarvittu sangen paljon… Mitäpä siitä, kun kerran on pakko luopua, niin ei auta ylpeillä. Minä olen kompastunut onnettomuuteeni ja taittanut sisuni, ellen sanoisi selkärankani. Olen ollut matkoilla, — lisäsi hän katsoen akkunaan, joka oli auki.
Alpre ymmärsi hänen maltittomuutensa.
— Tahdotteko odottaa hetkisen, minä käyn valmistamassa Katria.