Laine istui pöydän ääreen odottamaan, ja Alpre riensi ilmoittamaan
Katrille.
— Minä kuulin hänen äänensä, — kuiskasi Katri maaten melkein liikkumattomana leposohvallaan väljässä aamupuvussa, joka oli hänen ainoa jäljellä oleva turhamaisuutensa. — Olen itsekin hämmästynyt — tuntuu helpommalta, että hän on tullut. Mitä luulet? Kenties hän… Ei, ei, en tahdo kuvitella mitään. Jos sitten pettyisin, en kuitenkaan jaksaisi kestää. Anna hänen tulla.
Alpre toi Laineen huoneeseen jättäen hänet kahden Katrin kanssa.
He katsoivat toisiaan kuin tunnustellen, mikä vaara kummaltakin puolen uhkaisi, ja tyyntyivät huomatessaan muutaman kuukauden vanhentaneen tunteet ja sammuttaneen vihan ja intohimoisen kiihkon.
— Ojennan sinulle käteni sovinnoksi ja pyydän sinua unohtamaan, että olen tuottanut niin paljon tuskaa, — sanoi Katri.
— Se tuska ei ole sitä laatua, että sinua siitä syyttäisin. En ainakaan nyt enää. Olen siihen tottunut — taikka oikeammin mieltynyt.
— Tuskaasiko? — huudahti Katri entiseen eloisaan tapaansa. —
Olisitko sinä niin paljon muuttunut! — lisäsi hän hiljemmin.
— Kai minä olen. Eräs viisas mies sanoi minulle, että luonteeni vaatii kovaa kuria tullakseen hiotuksi.
— Valto, sinä et ole mikään tavallinen mies.
— Kuinka sen asian ottaa. Kiitä onneasi, että silloin eräänä iltana siellä portaissa sattuma pelasti meidät perikadosta. Onhan siitä hetkestä aika huippaus tähän päivään ja tähän tapaamiseen.