Viulu lauloi yhä ja pikku linnut yhtyivät livertämään päivän paistaessa Juonalan soittajan akkunaan.
Äkkiä Juonala laski viulunsa: tuntui kuin joku olisi painanut sen alas hänen kädestään.
Taivas peittyi pilveen, ja Alpre Harju kiirehti askeleitaan metsässä palatakseen kotiin.
Hongikko kohosi tänään niin huimaavan korkeana synkistynyttä taivasta kohti, ja harjun siimes tuntui kolealta ja synkältä. Ilta läheni ja varjot olivat kadonneet pimeyteen.
Alpre Harju oli varuillaan oman mielialansa suhteen ja moitti herkkyyttään tuntiessaan sydänmaan kaameuden tavoittavan itseään vihamielisenä ja ahdistavana. Samassa hän muisti Katrin metsän ystävänä ja erämaan asukkaana, tuntien sanomatonta hellyyttä hänen lapsuuttaan kohtaan. Erämaa kävi hänelle samalla ystäväksi ja tuntui kehoittavan kiirehtimään kotiin katsomaan, mitä virkistävä uni oli Katriin vaikuttanut.
Hän astui varpaillaan rakastettunsa huoneeseen ja pysähtyi keskilattialle.
— Eihän se voi olla totta! — sanoi hän polvistuessaan ja kuiskaillessaan rakkaansa nimeä.
Eihän sitä koskaan usko, ei voi uskoa sen äänen ainaisesti vaienneen, joka vasta puhui onnesta ja elämästä. Katkera tieto toteaa kuitenkin ikuisen eron tapahtuneen ja elämän muuttaneen muotoaan.
End of Project Gutenberg's Näyttelijättären tarina, by Selma Anttila