Alpre ei uskaltanut näyttää onneaan tai suruaan ja hoiteli häntä kuin lasta.
Kahden kesken Alpren kanssa Katri puhui Laineesta, mutta huomattuaan rakastetussaan sen johdosta tuskaa hän lakkasi ilmaisemasta tunteitaan ja huononi nopeasti.
Nyt Katri yritti lohduttaa Alprea ja tekeytyi toivorikkaaksi antautuen vaaralliseen ja kiihoittuneeseen mielentilaan, joka poltti ja kulutti hänen loppuun palanutta sydäntään.
Rakastavaiset leikkivät elämän lepattavalla liekillä lohduttaakseen toisiaan ja maistaakseen elämän onnea aavistaen, että se oli oleva lyhyt.
— Eihän ijäisyys ole pitkä eikä lyhyt, — viisasteli Katri. — Se on vain hetki. Ja me elämme monen monta hetkeä, siis monen monta ijäisyyttä.
Heidän valvotut hetkensä olivat onnen hymyä, ja Katrin tuskakin muuttui mieluiseksi, siksi että hän tiesi kärsivänsä rakkautensa vuoksi.
21.
Eräänä aurinkoisena syyspäivänä, kun Juonalan soittajan viulu lauloi
"Ilon ilmaisua", nukkui Katri heräämättömään uneen.
Hän oli pukenut ylleen valkoisen aamupukunsa ja pistänyt tulipunaisen ruusun tukkaansa, kujeillen ojentanut kätensä Alprelle ja sanonut:
— Olen nyt niin väsynyt — niin kovin väsynyt, tahdon nukkua oikein kauvan. Kun herään, lähdemme matkalle. Minä olen nyt niin terve. Niin, niin — vakuutti hän hymyillen. — En ole pitkään aikaan ollut näin terve!