Äkkiä Tuomaan sänkylaite romahti.
— Se pentele petti! — huusi hän kuin mies.
Katri nauroi. Olihan se niin hullua, kun tuollainen herraspoika kirosi.
— Mitä sinä naurat? — sanoi Tuomas äkeissään. — Kun he-herra kirosi! — sopersi Katri voimatta hillitä iloaan.
— Sitäkö sinä, no, kyllä sinä sitä saat kuulla! — Ja sitten hän otti oikein jyhkeän ryhdin ja oli sadattelevinaan.
Katri katseli häntä suu raollaan, liekehtivä hohde silmissään ja niin veitikkamaisella hymyllä, että nuorukainen vaikeni ja tapaili sanoja.
—- Ei, se on hullua. Vihelletään, annetaan palttua laudoille. Tules polkkaa!
Hän läheni viheltäen, ja Katri nousi penkiltä kädet ojennettuina ja katse kohoten kuin olisi tahtonut lentää. Hän ei vielä ikänään ollut kenenkään kanssa tanssinut, yksin vain hyppinyt.
Nuorukainen piteli sirosti kädestä ja otti askeleet harvakseen. Katri haparoi ensin, mutta jalat oppivat pian oikeat askeleet ja seurasivat varmasti tahtia. Katri ei viheltänyt, hän unohti kaikki, tuvan, Tuomaan, itsensä, hän lensi, liiteli kuin tyhjässä.
— Se oli tanssia! — sanoi Tuomas.