— Tule pois, tyttö, mäestä! En minä pure enkä haukukkaan, — sanoi hän nauraen. Kun ei Katri vastannut ja aikoi poistua, otti hän nuoranipun pinon päältä ja heilutti sitä. — Jos sinä taas pelkäät, niin voinhan minä sitoa itseni tällä kiinni puuhun. Minkäs vuoksi sinä oikein uskot, että minä teen pahaa? — Ja sanansa todistaakseen hän sitoi nuoran ympärilleen ja veti toisen pään kiinni puuhun. — Tuolla on kirves ja tuossa on puukko, — sanoi hän ja heitti ne matkan päähän. — Ja tuosta saat köyden toisen pään, ja vyölläni on umpisolmu. Uskallatko nyt jutella? — puhui mies ja nauroi.
Katri otti maasta köyden pään kahden vaiheilla, mitä oli tehtävä.
Kaivola nauroi yhä ja Katri katseli häntä epäillen.
— Luulin jo, että olit aikavustunut ja tullut järkiisi ihmisten joukossa. Taidat sentään vielä olla villi.
Kummallista oli kuulla Kaivolan näin puhuvan, ja semmoinen se oli kuin muutkin miehet, kun ei vaan ärsytellyt.
— Istu sinne kiven päälle, minä olen tässä. No, johan sinä kesytyt.
Kaivola myhäili ja sytytti paperossin. Hänellä oli valkoiset hampaat ja vaaleat viikset.
— Minä olen pitänyt sinua silmällä ja koetellut luontoasi. Et taida olla sellainen harakka kuin ne kaikki muut tytöt. Taidat jo ymmärtää asioita. Johan sinä kai olet seitsemäntoista. No, avaa nyt suusi, älä tuossa värjötä.
— Ei minulla ole mitään sanomista.
— No, ollaan sitten vaiti. Sinä olet tullut peijakkaan nätiksi.
Katri hypähti ylös.