— Lapsi parka, tuli mitä tuli, sinä olet aivan syytön.
Tuskan palo nousi kuitenkin tytön rintaa polttamaan ja hän riensi nopeana pimeässä metsässä, joten maisteri Harju sai lyhtyineen kiirehtiä pysyäkseen jäljillä.
— Tässä se rinne on, — kuului Katrin ääni etäämpää. Hän huhuili ja ääni vastasi alhaalta Juonalan pihasta: — Täällä!
He riensivät sinne ja löysivät miehen uupuneena portaalta.
— Nyt on aika täpärällä, — sanoi maisteri. — Käydään tupaan.
He vierittivät kiven ovelta ja astuivat sisään. Lyhdyn valossa pestiin haava ja sidottiin lujasti.
Todellisuus ei Katrille enää ollut niin kauheata kuin kuvittelu. Nyt hän ei voinut hetkeksikään pysähtyä toimettomaksi, vaan juoksi hakemassa vettä ja puita, teki tulen ja pöyhi vuoteen kenenkään kehoittamatta. Talossa oli sairas ja hän tarvitsi lepoa — lepoa miesparan täytyi saada, ja lämpöinen säälin laine huuhtaisi Katrin koko olemasta hänen puuhatessaan loimuavan takkavalkean ääressä ja vilkaistessaan vähä väliin Kaivolan kalpeita kasvoja.
Säälin tunne tuli yhä tukalammaksi ja painostavammaksi ja kun haavottunut huomasi Katrin tuskan levottomista liikkeistä, sanoi hän hymyillen:
— Tämä ei ole vaarallista, pieni naarmu vaan, huomenna jo olen terve.
Katria puistatti itkun hyräys eikä hän voinut itseään hillitä, vaikka niin häpesi maisteria.