— Sinun pitäisi nyt lähteä kylään — kotiin, — sanoi maisteri
Harju. — Minä tulen sitten, kun ehdin Kaivolan kanssa.
— Minä jään tänne, sanoi Katri varmasti. — On niin paljon tekemistä.
— Sinun pitää sitten mennä tuonne kamariin nukkumaan.
Katri ei puhunut mitään, hän toi olkipatjan ja peitteen kamarista, teki vuoteen penkille ja viittasi Kaivolalle, että se kuului hänelle.
— Tuomas herrakin on nukkunut tässä sängyssä, — sanoi hän silittäen puista päätyä ja katsoi maisteriinsa.
Hämärä oli muuttunut pilkkopimeäksi, ja kun takkavalkea hiipui, jäivät nurkat ja sopet tuvassa näkymättömiin.
Kaivola oikaisihe pukeissaan lopen uupuneena vuoteelleen, ja maisteri
Harju tupakoi takkavalkean ääressä.
Katri meni kamariinsa tyyntyen vähitellen ja häntä uuvutti. — Metsä humisee kuin itkisi, — ajatteli hän. — Se on niin uhkaavasti vakava ja se ihan musertaa minut. Ihmiset voivat toisiaan sääliä, metsä ei. Se ei tunne pelkoa eikä yksinäisyyttä. Kun olin täällä, olin samanlainen. Nyt sen tiedän. — Hän nukkui kesken mietteitään.
Tuvassa oli hiljaista. Sairas ei nukkunut, ja valvova mies kävi levottomaksi.
— Tuleeko läpi siteen? — kysyi hän vilkaisten sivulleen voimatta pimeässä nähdä.