Katri ei uskaltanut liikkua. Hänellä oli sellainen tunne, että kaikki väistyy ja kaatuu tai menee rikki, jos hän vain julkeaa koskea, niinkuin hän sitten jäljestäpäin nauraen kertoi.
Kuului hyräilyä jostakin toisesta huoneesta, ja samassa hän tunsi pari kevyttä kättä hartioillaan ja ystävälliset silmät anastivat hänen katseensa ja huomionsa kiehtoen mielihyvän ja turvallisuuden huumaukseen. Ihan oli itkeä pelkästä onnesta.
— Tervetuloa, lapsikulta, tervetuloa kotiisi. Otahan pois tuo matkavaippasi. Kas noin. Vie se eteisen naulaan. Juuri niin. Ja sitten sinä katselet ympärillesi. No, onko hyvä?
— Täällä on ihanaa, — sanoi Katri ja olisi tahtonut sanoa: taivas.
— Sinä asut tässä huoneessa.
Katrin päivettyneet ja karkeat kädet harmittivat häntä, ja hän yritti pistää niitä taakseen, minkä voi.
Rouva Kaari oli sirosti puettu kuin ilmestys Katrin mielestä, ja hän vertaili itseensä uskaltamatta tehdä johtopäätöstä.
Hänen kömpelöt kenkänsä jättivät jälkiä vaalealle matolle.
— Antakaa anteeksi, — sanoi hän onnettomana katsellen jalkojaan.
Vanha rouva löi kätensä yhteen ja nauroi makeasti.