— Lähetetään tyttö johonkin kesäsiirtolaan, missä on nuoria, — ehdotti rouva Kaari.
Sovittiin sitten lähdöstä meren rannikolle. Rouva Kaari ottaisi
Katrin mukaansa.
Ennen lähtöään tuli maisteri Harju kaupunkiin tervehtimään holhokkiansa.
Katri odotti jännityksellä opettajansa tuloa. Hän oli pukeutunut omasta mielestään aistikkaimpaan asuunsa.
Pusero oli kukillista musliinia, joka vaipan tavoin verhosi tytön ryhdikkäitä hartioita, ja kerääntyi suureksi umpisolmuksi rinnan päälle. Hameen laajat poimut painuivat kiinteän vyön alle, joka leveänä näytti solakan ja hennon vartalon. Lapsekkaat kasvot, kulmikkaat ja jyrkät liikkeet ilmaisivat kehityksen keskeneräisyyttä. Hän harppasi pitkin askelin ja heilutteli innoissaan laihoja käsivarsiaan eteensä ja taaksensa aivan kuin ei olisi tiennyt, minne piilottaa liian suuret ja luisevat kätensä.
— Olet niin levoton tänään, — sanoi Anna Kaari hänelle. — Anna käsiesi olla, miksi sinä huidot?
Katri veti tuolin lähemmäksi pöytää äkkinäisellä nykäyksellä ja istui työntäen pitkän selkänsä kaarelle ja vetäen hartiansa kasaan, jalat sojossa ja pää käsien varassa.
Anna Kaari nauroi: — Sinä olet mainio, kuin mikäkin suuri koiranpenikka.
— Pitäisikö olla kissa, — murahti Katri ja vetäytyi äkkiä hyppäysasentoon tuijottaen alta kulmain.
— Hyi, jätä nuo temput, olethan jo täysi nainen etkä mikään villikissa.