— Nainen, hyh, naisia on maailma täynnä. Minä en tahdo ikinä olla nainen, en, en, en!
Hän olisi tahtonut mieluummin purkaa sisuansa alituisia muistutuksia torjuakseen, mutta nyt hän ei voinut kiihdyttää rouva Kaarta.
Kello soi, ja Katri hypähti parilla askeleella ovelle työntäen sisätytön ruokasaliin ja sulkien oven kuin estääkseen ketään näkemästä hänen vierastaan.
Hän pysähtyi avatulle ovelle väistämättä ja hämmästyneenä. Hänen isänsä, Juonalan soittaja, seisoi porraskäytävässä ja hänen takanaan maisteri Harju.
Katri näki ensi kerran isänsä ilman viuluaan vieraalla alueella.
Ukko oli hämillään ja katseli hajamielisenä ympärilleen. Hänen maalainen asunsa, vaikka olikin aivan uuden uutukainen puku yllä ja jonkinlainen valkea kauluskin, oli silmiinpistävä tässä kaupunkilaisessa ympäristössä, mutta ukon lempeät kasvot ja herttaisuutta säteilevät silmät voittivat ensi näkemällä rouva Kaaren sydämen, ja todellisella ilolla hän vei ukon saliinsa.
— Katrin isä, Juonalan soittaja. Minä arvaan — ei sinun tarvitse sanoakaan. Katri on tavallaan näköisenne ja kuitenkin aivan erilainen. Käykää sisään, tuhannesti tervetulleita! — huudahteli rouva Kaari.
Maisteri Harju näki Katrin ensi kerran sen jälkeen, kun hän oli Harjusta lähtenyt Helsinkiin. Talvi oli muuttanut tytön aivan toiseksi, lapsesta oli tullut nainen ja villi-ihmisestä sivistynyt neiti.
— Etkö ole tyytyväinen, kun sait isäsi tänne? — kysyi rouva Kaari
Katrilta yrittäen silittää hänen tukkaansa.
Katri nykäisi niskaansa joko välttääkseen hyväilyä tai osoittaakseen, että hänellä oli isän saapumisesta toiset ajatukset. Hän katseli ukkoa uteliaana ja ihmetellen.