Rouva Kaari jätti hänet yksin hyvin tietäen, ettei mikään kutsuminen toisten luo saliin onnistuisi, ellei Katri itsestään tulisi.
Mutta Katri oli kuin muuttunut. Hän seurasi emäntäänsä ja meni pianolle pyytelemättä, soitti muutamia pikkukappaleita, joita oli talven kuluessa oppinut. Juonalan soittaja kuunteli haltioituneena ja ravisti väliin päätään, kun Katri otti liian hitaasti ja kankeasti vaikeat kohdat.
— Siinä on niinkuin liikaa ääniä eikä sittenkään niin paljon kuin viulussa, tuossa soittokaapissa, — sanoi hän.
— Piano se on, — oikaisi Katri.
— Piano, niinhän ne sanoo, mutta niin se on kuin mikäkin kaappi, — päätteli Juonalan soittaja.
Ukko oli vapautunut painostuksesta, sillä Katrin muuttunut mieliala kirkasti heidät kaikki.
Juonalan soittaja hypisteli nuotteja ja uteli. Maisteri Harju selitti ollen aivan väsymättömän alkeellinen ja poikamaisesti iloinen opettaessaan vanhalle soittajalle musiikin ensimäisiä alkeita. Hän näytti pianolla vastaavat nuotit, ja maalaissoittaja unohti ajan ja paikan, Katrin ja koko maailman.
— Aijai, kun sillä on varma korva! — huudahti hän väliin. — Ja se pysyy vireessä! Kattos tota!
— Eikös kelpaa virittää viulu sen mukaan?
— Eikä maisteri ennen puhunut, olisin mennyt ihan pakanana lavalle, — sanoi vanha soittaja ja huokasi kuin olisi välttänyt pahan vaaran.