— En soita kahdesti samaa, — sanoi hän itsepäisesti. — Katrin vuoksi sen tein, jotta näkevät, mitä sukua ollaan, ettei aivan metsänotuksia sentään! — kerskasi ukko ja harmaa pää tutisi innosta. — Enemmästä ei väliä. Siellä ne minua kaipaa monessa pitäjässä omalla maallani. Toiset on täällä tavat ja soittajat.
Maisteri Harju oli myöskin tyytyväinen tähän päätökseen. Juonalan soittaja oli taaskin osunut valitsemaan parhaimman tavan.
Lipunmyyjä toi hänelle seuraavana päivänä kolmesataa markkaa ja sanoi, että se oli puhdasta tuloa. Soittaja hämmästyi ja laski rahoja, piteli niitä kuin lapsi. Sitten hän ne unohti pöydälle. Ja kun maisteri Harju kehoitti korjaamaan, teki ukko pitkän kaarroksen kuin olisi pelännyt seteleitä.
— Ne ovat syntirahoja, en ota vastaan. Ne kuuluvat maisterille, kun on minut tänne kustantanut.
— Minulle ne ovat myös syntirahoja, — sanoi maisteri Harju.
— Onkos? — äännähti soittaja luottavaisesti ja huolestuneena.
— Pannaan ne viulun varalle pankkiin. Jos ostettaisiin kerran oikein hyvä, — ehdotti Alpre Harju.
Ukko silitteli viuluansa nahkakotelossa innostumatta.
— Kai tämä saa kelvata minulle, — jupisi hän kuin anteeksi pyydellen sitä, että hänen täytyi sanoa vastaan.
Juonala heitti hyvästit Katrille ja rouva Kaarelle, joka erosi ukosta kyynelsilmin ja otti lupauksen pikaisesta tapaamisesta: — Vaikka Juonalassa!