— Ettekö tahdo myöntää, että toisinaan tulee toimen hetki, jolloin vanhat muodot romahtavat ja kansa astuu ulos vuosisatain pimeästä vankilasta. Voi silloin niitä, jotka sen tielle asettuvat! puhui Pouta pyhän asiansa kannustamana.
— Totuus ja oikeus ovat minun käskijöitäni. Minä en hyväksy julistuskirjaa, sanoi Allas.
— Emme hyväksy! kuului porvarien huuto.
— Tosi on edessä, joko — taikka! Meidän asestettu joukkomme piirittää talon! huusi Pouta, jonka silmät säihkyivät uhkaa.
— Aseet esiin, miehet! komensi Porras. Miehet vetivät browninginsa povesta ja naiset parkaisivat.
— Vaikka kappaleiksi repisitte, emme suostu! huusi Allas juosten hänkin pöydän äärestä keskelle lattiaa seisoen siinä kalpeana ja totisena.
Virva seurasi häntä hätääntyneenä ja katsoi häneen tuskaisena ja rukoillen.
Pouta oli myöskin jättänyt paikkansa pöydän takana ja tullut Allasta vastaan. Hänen kätensä sukelsi poveen ja veti esiin revolverin. Sen piippu nousi hitaasti, mutta veristävä silmä hämärsi ja tähtääjä sopersi oudolla äänellä: — suostukaa tai väistykää!
Samassa tuokiossa juoksi Virva tähtääjän rinnalle, laski kätensä ojennetulle kädelle ja sanoi selvästi: — Tulkaa järkiinne, kansalaisverta ei saa vuodattaa. Pitäkää kätenne puhtaina, Suomen miehet, muistakaa, että pakko vaatii yhä suurempaa pakkoa!
Juhlallinen hetki ja suuri vaara sekä jännitys oli herättänyt nuoressa naisessa sankarillisuuden antaen oikeat sanat, joita hän ei koskaan olisi lausunut tavallisessa tilaisuudessa.