— Sydäntäni kouristaa, on vaikeata jättää entisyys, kaikki!
— Luottakaa minuun, sulkekaa silmänne.
— En, minä tahdon tulla avosilmin — jos tulen!
— Mitä on entisyys, sääty, koko maailma? Jos te rakastatte — ja te rakastatte, tiedän sen — onhan kaikki muu silloin tyhjää.
— Te ette voisi luopua nykyisestä vakaumuksestanne.
— En voi luopua silmästäni, en järjestäni!
— Minä en ole vielä varmasti irti entisestä, sanoi Virva hiljaa.
— Pelkäätte minua — olette melkein vakuutettu, sen jo tunnustavat ääni ja silmät, sanat vain epäävät. Kuinka teitä kunnioitan, hellin ja jumaloin! Tahtoisin elää ikäni näin, jos vain voisin olla läheisyydessänne ja nähdä teidät, olla nöyrä ja altis!
— Te lahjotte, kiehdotte, käytätte viekkaita keinoja. Pitäisihän teidän nähdä, etten ole jäätä eikä suonissani virtaa kalan veri, puhui Virva puoleksi tosissaan, puoleksi leikillä. — Olen vain ihminen ja pelkään olevani kuumaverinen, aina hulluuteen saakka humaltuva. Mutta minä seison, en horju, epään, epään, kunnes olen varma, ihan varma!
— Olette unohtanut omat ehtonne: kaikki keinot luvallisia.