— Hän ei viihdy järjen miesten parissa, etsii herkkäuskoisia, ihailijoita, puhuu hyvin, on hetken sankari…
— Niin, minä rakastan häntä, kuiskasi Virva haltioissaan kuin itsellensä, povi kohosi ja punertavat huulet kuiskasivat lemmenjanoisina: — Minä rakastan häntä. Olkoon hän kuka tahansa, mitä tahansa — minä rakastan häntä. Kuule, Aksel, sinulle sen voin sanoa, hänen virheensäkin ovat minulle rakkaita, en tahtoisi häntä toisenlaiseksi, en, en! Vaadi minulta mitä tahansa, kaikki minä teen lohduttaakseni sinua, kun et vain pyydä minua luopumaan hänestä!
— Niin, järki pois, pitää olla puoleksi rosvo, puoleksi sankari, silloin…
— Kas noin, sinähän hymyilet, jutellaan nyt — kuin aina ennenkin, eikö niin? huudahti Virva keventyneenä silittäen hellästi serkkunsa hijaa.
— Luonnollisesti, sanoi Aksel tuskin käsittäen omia sanojaan. Surun saartamassa hämäryydessä hän tunsi vain rakastetun läsnäolon ja antoi sen hallita itseään, olisi myöntynyt ja upottautunut hänen ivaansakin, vaikka se olisi hänen suruaan piiskonut.
— Älä nyt ole noin, noin — alistuvainen, pää pystyyn, Aksel, ajattelehan, minun täytyy puhua tästä — isälle!
Aksel hätkähti ja veti äkkiä kätensä pois Virvan kädestä.
— Aiotko sinä todenteolla…?
— Aion, ystäväni, nyt minä olen varma ja teen sen!
Allas katsoi serkkuaan rohkeammin ja sai lopullisen varman tuomionsa.