— Veri ei verta petä. Älä kysy enempää! Aksel väistyi, tuska puistatti hartioita, hän itki.
— Aksel, Aksel, rakas ystävä!
— Älä koske minuun, äänsi hän oudosti, väistäen Virvan kevyttä kättä.
Virva oli neuvoton liihotellessaan huoneessa kuin rauhaton lintu sairaan puolisonsa ympärillä. Hän melkein luuli rakastavansa serkkuaan, niin sydäntä särkevää oli miehen tuska ja palava naisen tahto voida lohduttaa kuin nälkäistä lasta, joka itkee leipää eikä äiti voi sitä antaa.
— Aksel kulta, minä en tajua, miksi näin on käynyt. Tämä merkillinen lakko on niellyt meidät kuin koski kitaansa.
Huoneessa vallitsi hiljaisuus, jossa tuska nyyhkytti katkoen vanhoja, kiinteitä siteitä.
— Eikö ole mitään muuta toivoa kuin — unohduksen?
Virva tuijotti eteensä kuin avosilmin nukkuva ja nuori mies hillitsi tuskaansa kesken suruaankin muistaen, että nyt hän ehkä oli viimeisiä hetkiä rakastettuaan näin lähellä — nyt oli oikeus puhua.
— Oletko ajatellut, että herra Pouta on ehkä haaveilija, leikkii kansanjohtajaa — herkkäuskoinen…
Virva tuijotti yhä eteensä ajatusten ja mielikuvien saartamana.