Epätoivo mursi nuoren miehen muotokauniit kasvot, ja hienot kädet tarttuivat rautaisina värisevän naisen ranteisiin.

— Minä en luovu sinusta, en päästä, sinun pitää vedota järkeesi!
Rakas, kallis Virva, anna minulle sanasi!

— Vedota järkeeni — järki hyyti meiltä veren ja sovinnaisuus silpoi siivet ja teki meistä surkuteltavia pedantteja. Yhtä hyvin voit nyt puhua järkeä tuolle riehuvalle kansanjoukolle tuolla torilla kuin minun sydämelleni. Minä olen herännyt — ehkä sen keralla. Minä en enää tunne itseäni, en ole isäni tytär, olen joku muu, nuori nainen, kuka tahansa!

— Sinä vain puhut, syy on toinen!

— Tiedätkö sinä kaikki — senkin, Aksel?

— Pakene heitä, lähdetään täältä vaikka heti. Nyt, kun kaikki tiedän, en luovu sinusta hetkeksikään.

— Minä en voi!

— Oletko aivan varma?

— Olen, ystäväni, se on varmaa, sanoi Virva peittäen kasvonsa.

— Voisihan tunteesi olla harhaluuloa.