— Sinä olet — kova, sanoi Allas kätkien kasvot käsiinsä.
— Koska minä olen varma.
— Miksi, kuinka voit tietää, eikö tulevaisuudessa…?
— Se oikea on aina varmaa, sen minä tiedän nyt.
— Oletko sinä…? Nuoren miehen kasvot vääntyivät sanomattomasta tuskasta eikä hän voinut jatkaa sanojaan.
— Olemme huvitelleet kuin pahat lapset silpomalla siivet perhoselta ja tutkineet värikkäitä suomuja kuvittelujen mikroskoopilla, kunnes kaikki suomut varisivat pitelyssä ja nyt olemme — köyhiä ja värittömiä, ei ole siipiä.
— Ei, Virva, sano syy, oikea syy!
— Tiedätkö sinä sen? huudahti Virva. — Älä puhu siitä nyt. Minä pyydän, älä puhu! Miksi et pelastanut minua, miksi et ottanut ennenkuin hän tuli?
— Sinä kysyt — miksi et antanut minulle varmaa merkkiä? Olenhan elänyt tuskallisessa odotuksessa, milloin sinä tulisit omalla tavallasi. Tiesin, ettei sinua muuten saanut lähestyä. Onko jo myöhäistä?
— Kaikki entinen on haudattu, sanoi Virva niin suruisena kuin olisi sydän verta vuotanut.