Kiihkeitä "murtakaa" huutoja kuului pihasta, ja levottomasta kohinasta sekä jännittyneestä hiljaisuudesta sen jälkeen saattoi otaksua, että jotakin ratkaisevaa oli tekeillä. Nyt kuului kumajavia lyöntejä ja heti sen jälkeen kilinää kuin lasien rikkuessa. Sitä seurasi riemuhuudot, naurua ja sekavien äänien meteli.
Virva tunsi outoa levottomuutta eikä voinut karkottaa mielestään äskeistä keskustelua, jonka kuulijaksi he olivat joutuneet. Äkkiä välähti hänen tajuntaansa hirveä kuva.
— Taivas, he voisivat survoa toisensa kuoliaiksi tuossa tungoksessa, muurit vastassaan joka puolella.
— Mitä sinä nyt hourit? Kutka survoa? kysyi Airi ihmeissään. Häntä ei kuultu, sillä Virva oli astunut varovasti portaille tunnustellen jalallaan pimeässä.
— Älä lähde, Virva, varotti Allas seuraten häntä portaille, — onhan aivan mahdoton päästä askeltakaan kadulla kauheassa tungoksessa.
Virva oli hävinnyt kadoten pimeään ja Allas huuteli häntä suotta. Hän palasi takaisin parvekkeelle.
Airi heilutteli jalkojaan istuen parvekkeen kapealla johteella ja ärsytteli serkkuaan: — Jos minä nyt putoaisin tästä alas noiden niskaan ja kuolisin, tokkos te kumpikaan hyppäisitte minua noutamaan. Olenhan minä vain pelkkää ilmaa teille.
— Annappas olla tuon leikin, varotti Allas tuntien sääressään Airin koputtelevan kengän kärjen ja arvaten, että se oli sangen korkealla lattiasta ja tyttö itse johteella istumassa.
Samassa hän hämmästyi hiljaisuutta, joka oli nyt aivan täydellinen. Hän nykäisi tytön voimakkaasti alas johteelta ja alkoi hiipiä pimeässä alas portaita.
— Virva voi olla tungoksessa, sanoi hän mennessään.