Se oli Airi, joka nähden Poudan ylivoimaiset ponnistukset saavuttamatta Virvaa, joutui epätoivoiseen kiihtymyksen tilaan huutaen neuvottomuudessaan kuin huudetaan hengenhädässä yhä samaa: ei tule sotilaita!

Valtarilla kuultiin Airin huuto ja valoa tuotiin parvekkeelle. Hirmuinen vaara selvisi rouva Valtarille ja hän käski avata kaikki ovet pihan puolelta, jotta saataisiin kaksi pääsyä.

Virvan ja Airin huudot olivat paljon rauhottaneet maltillisempia ja kulkeneet suusta suuhun kadulle saakka, sillä muuten olisi kamppailu ollutkin hirmuinen tässä muurien ympäröimässä pimeässä onkalossa. Syntyi seisaus ja kuolon hiljaisuus pihan keskuksessa. Samassa oli Pouta saavuttanut Virvan ja painautuen selin ihmismuuriin tehnyt sen verran tilaa, että pääsi nostamaan hänet syliinsä kuin lapsen.

Virva oli tainnuksissa ja Poudan täytyi pidellä häntä molemmin käsin ja edetä askel askeleelta joukon mukana vältellen kompastumasta survottuihin, jotka avuttomina olivat vaipuneet maahan ja hengenvaarallisesti loukkaantuneet.

He olivat jo päässeet ovelle, josta Pouta oli pihaan tunkeutunut, kun hänen rakas taakkansa tuntui kevenevän ja Virva liikahti:

— Virva rakas! sanoi nuori mies likistäen poskeaan hänen poveensa.

Kaksi käsivartta kietoutui pelastajan kaulaan ja poski painui hänen päälaelleen, samalla kun hiljainen valitus kuului kuin huokaus Virvan huulilta.

Pouta nousi taakkoineen ylös valaistuja portaita joutuen Valtarin työhuoneeseen, jonka ovi oli jätetty auki rouvan kiirehtiessä auttamaan onnettomia.

Virva solui voimattomana setä Valtarin nahkaiselle sohvalle nojaten yhä pelastajaansa.

— Minun on hyvä olla, sanoi hän hymyillen surunvoittoisesti.