Nuori mies painoi huulensa vain hetkeksi kalpeille huulille ja katseli rakastettuaan kuin hartauteen vaipuneena.
Portaissa lähenevät äänet eivät suoneet heille kahdenkeskistä onnen suloutta, mutta nyt he olivat rikkaita ja voivat luopua kevein mielin lemmen muruista.
Airi oli etsinyt heitä pihasta.
— Luojan kiitos, täälläkö te…? Ja aivan loukkaantumatta!
— Kiitä häntä, sanoi Virva katsoen Poutaan irrottamatta kättään hänen kädestään.
— Kiitos, maisteri, olipa se erinomainen sattuma, että tulitte juuri vaaran hetkellä. Miten ihmeissä te tiesittekin meidän olevan täällä?
— Etsivä löytää, minä kyselin, ja eräs miehistäni oli nähnyt teidän tulevan tänne.
— Teillä on erinomaisen tarkka vainu. Joko sinä jaksat lähteä kotiin? Täällä on ihan hirmuista ja kammottavaa, on tainnut kuollakin ihmisiä. Sairaalaan on viety viisi.
— Niin, lähdetään, sanoi Virva painuen lähemmäksi Poutaa kuin tukea saadakseen.
Airi katseli heitä suurin silmin.