— Olette hyvä, kun pidätte noin isällistä huolta Virvasta, sanoi hän punastuen ja heittäen paheksuvan katseen sisareensa.
Tori ja kadut olivat tyhjät ja melkein salaperäinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Valtari sivuutti heidät kadulla painautuen seinää vasten jäädäkseen huomaamatta pimeässä yössä pahan omantuntonsa pakottamana. Hän oli mennyt Muukan kanssa katsomaan kaupunkilaisten pakoa maaseudulle ollen itsekkin juoksevinaan pitkin maantietä kuin hengen edestä ja vasta kaupunkiin palattuaan kuullut hirveästä onnettomuudesta omassa pihassaan.
Nuoret astuivat hitaasti käytävää, kun kuulivat etäältä rattaiden ratinaa.
— Se on Aksel, sanoi Airi, — minä pyysin häntä hakemaan hevosen ja ottamaan ensimmäisen, minkä sattuu saamaan.
— Hohoi, tänne päin! huusi hän asettaen kätensä torveksi, sillä kärsimättömyys oli vähitellen päässyt voittamaan seitsentoistavuotiaan elämänviisauden sekasorron jälkeen ja sitäpaitsi hän oli levoton Virvan ja Poudan suhteen. Jotakin heidän välillään oli, senhän sokeakin saattoi nähdä. — Herätä meidät tästä pahasta unesta, sanoi hän Allaalle, kun kärryt olivat pysähtyneet heidän kohdalleen.
— Kuinka voit, Virva? oli Allaan ensimmäinen huolehtiva kysymys.
— Sangen hyvin, olen vain hiukan väsynyt, sanoi Virva, ojentaen kätensä Poudalle ja kuiskaten: — näkemiin huomiseksi!
— Hyvää yötä! toivotti Pouta ja hävisi pimeään yöhön.
— Sinä olet sentään kunnon serkku, vaikka tahdotkin tulla peruukiksi, saneli Airi saaden takaisin hyvän tuulensa, kun Pouta oli mennyt ja Virva istui hänen rinnallaan kärryillä.
— Minä saatan teidät kotiin ja jatkan sitten matkaani, sanoi Allas.