— Minne sinä näin myöhään menet? kysyi Virva.
— Ajan kotiin pikkuhiljaa, kun sain vanhan tutun miehen viemään hevosellaan.
— Nytkö sinä jätät meidät, kun koko lakko alkaa käydä ikäväksi. Virva, sinä istut kuin kaappi etkä kiellä etkä käske vaikka tiedät, että sinä juuri karkotat Akselin. Mitä sanoisit, jos minä tulisin mukaan?
— Niin, mene Akselin kanssa, ehkä hän sitten pian palaa tuodakseen sinut kotiin.
— Ja päästäkseen minusta, ei kiitos, minä en mene. Sinulle se voisi olla sangen mukavaa — te olette kaikki kuin onnettomasti rakastuneita!
— Airi kulta, älä nyt rupata niin paljon, sanoi sisar hyvin lempeästi vastoin tavallisuutta. Se hämmästytti Airia ja sulki hänen suunsa, ja kun oli kotiportille tultu, ojensi hän sanaa virkkamatta kätensä Allaalle ja juoksi pois.
— Pitääkö sinun nyt lähteä? kysyi Virva ruotsiksi serkultaan, jottei ajuri ymmärtäisi.
— Se on parasta meille molemmille.
— Voitko sinä koskaan antaa minulle anteeksi?
He lähtivät astumaan kappaleen matkan päähän ajuristaan puhellakseen rauhaisella kadulla.