— No, sanoi hän lieventäen oudoksumistaan, — mistä sinä tulet?
Virva oli heittäytynyt tähän kohtaukseen kuin paahteen ajamana raittiiseen veteen. Hänen tapansa ei ollut peitellä eikä käydä mutkateitä. Eikä hän voinut nyt muistaa niitä sanoja, joilla oli aikonut asiansa ilmaista. Hän sanoi siis aivan yksinkertaisesti:
— Tulin kertomaan, että olen mennyt kihloihin!
Isä kääntyi hitaasti ja, niinkuin näytti, rauhallisesti, mutta tytär tunsi silmäin luonnissa pelonsekaisen jännityksen, jota hän ei voinut salata, ja isän aavistus muuttui yhä tuskallisemmaksi tyttären vaietessa. Hän nousi hitaasti ja neuvottomana hiukan nytkähdellen pelosta kuin olisi nähnyt esikoisensa kuilun partaalla, jonka syvyyttä hän ei tuntenut. Voimantunne ja varmuus, joka vielä äsken uhmaili jättiläisvaaroja, oli nyt hävinnyt ja isän sydäntä ahdisti epätietoisuus lapsen onnesta. Hän tuskin uskalsi puhua peläten oman äänensä manaavan esiin jotakin outoa. Silmät punottivat ja hitaat huulet kuiskasivat: — Kuka…?
— Maisteri Anttu Pouta, sanoi Virva varmasti, liiankin varmasti nostaen päätään.
— Kuka on maisteri Pouta? kysyi isä kääntyen nopeammin tuolillaan kuin Virva oli tottunut näkemään.
— Eikö isä ole kuullut hänen nimeään ennen?
— En, ethän sinä ole hänestä koskaan ennen puhunut.
Tätä ei Virva ollut odottanut, mitä tahansa muuta, mutta tämä täydellinen tietämättömyys siitä miehestä, jonka nimi oli ollut näinä päivinä tuhansien huulilla ja Virvalle kaikki kaikessa. Hän katsoi isäänsä avuttomana ja tunsi etenevänsä hänestä samalla kuin sydän sykki tuskasta ja kyyneleet nousivat silmiin. Hetkeksi hän unohti ulkomaailman, kaiken sen tunteiden kuohun ja jännityksen, jonka pyörteestä hän oli tullut kuin tullaan kovasta aallokosta satamaan, mahtavien kivikäsivarsien turviin, ja pidättäen henkeään hän lausui: — Isä! vaistonsa pakottamalla hellyydellä.
Lujan miehen leuka tärisi, ja Virvan täytyi lähetä häntä ja heittäytyä itkien isän rinnalle, jossa hän ei ollut levännyt sitten kun pienenä tyttösenä.