— Niinkö lähellä ovat rakkaus ja ystävyys toisiaan. Mikä oli se rajaton ja suloinen unohtuminen Poudan povella ja mikä oli tämä tuska Allaasta erotessa. Olivatko ne kumpikin rakkautta? Taivas, voiko rakastaa kahta miestä?
Hän kutsui avukseen vanhat lapsuudenmuistot kysellen, vaanien, ja urkkien niiltä, mitä oli tiennyt se ja se tunne, se ja se tapahtuma. Hän näki serkkunsa pienestä pojasta nousevan nuorukaiseksi ja mieheksi, aina yhtä tasaisena ja moitteettomana, alttiina ja uskollisena. Kallis, kallis hän oli ja luopuminen hänestä niin vaikeata, raskasta ja tuskallista — eikä sitä voinut uskoakaan, eihän tämä ehkä ollutkaan luopumista? Oi, oli, oli!
Hän huokasi syvään ja silmät ummessa hän näki ajatuksissaan toisen miehen niin elävästi, että sydän pysähtyi ja autuaallinen voitonriemu ja ylpeys täytti hänen rintansa. Tuossa, tuossa lampun alla hän oli seisonut rinta niin leveänä ja vartalo hoikkana, pehmeä hiusten poimu kauniilla otsalla ja anastava varmuus katseessa, lemmenjanoinen hymy huulilla hentojen viiksien alla. Hän käski, rukoili ja otti. Kuka häntä voi vastustaa? — Minä tunnen hänet itsessäni erottumattomasti, oi, se on suloista ja tuskallista, luopumista kaikesta ja elämistä uudestaan, uudestaan!
Nuoruuden ja onnen ihana raukeus anasti hänet unimaailmaan ja hitaasti riisuutuen hän sukelsi vuoteeseensa ja vaipui virkistävään uneen.
XIII
Pankinjohtaja Auer oli saanut sähkösanoman, jossa ilmotettiin pääkonttorin olevan toistaiseksi suljettuna. Lakko oli siis aivan yleinen. Harmaa pää painui kumaraan, nyrkki lanteilla ja toinen käsi pöytään nojaten hän tuijotti eteensä. Talo oli aamupuhteella kuin kuollut pienen puistikon sisällä ja hiljaisuus vallitsi yksinäisen miehen ympärillä. Tämä rauha ja äänettömyys oli sitäkin tuntuvampi, kun melkein yhtäjaksoinen soiton, laulun ja puheiden pauhina oli soinut nämä päivät viereisellä torilla. Hän kuunteli kuin hetken hengitystä, ja tuntui siltä, kuin olisi erottunut uusia ääniä, ennen tuntemattomia. Tuskin tuntuva väristys kävi hänen ruumiissaan. Voisiko joku odottamaton, hänelle outo todellisuus nousta raudanlujaa olevaista järjestystä vastaan, irrottaa solmut nerokkaasti punotusta teräsverkosta, joka säännöllisenä ympäröi työmarkkinoita? Ehdottomasti kohosi mahtava vartalo ja katse nousi akkunaan halkaisemaan marraskuun sameutta aivan kuin etsiäkseen tunnustusta niille ylpeille ajatuksille, jotka asuivat pankinjohtajan kaarevan otsaluun sisällä. Peukalot painuivat liivin hijanreikiin ja karvaiset sormet hapuilivat ilmaa kuin olisivat tahtoneet ilkkua jotakin voimatonta ja turhaa vastaväitettä niille johtoajatuksille ja sille käskynvallalle, joka tuikki viivaksi siristetyistä silmistä paksujen luomien alta.
Olkoon se uusi mitä tahansa, sitä perustusta, jonka hän tunsi lujaksi jalkainsa alla, ei se voisi horjuttaa. Leveän leuan nahka kiristyi ja kasvot vetääntyivät jäykkään hymyyn, jonka yksinäisen ajattelijan voitonvarmuus nosti pinnalle. Kädet lensivät liivistä irti ja oikean käden etusormi siirsi pöydällä paperia, johon suurella, jäykällä käsialalla oli piirretty hänen nimensä. Tuo nimi merkitsi enemmän tämän kaupungin kohtalossa kuin kaiken tuon kansanjoukon vastaväitteet. Tulkoon se uusi vaikka kuinka suurien joukkojen voimalla, tätä mahtia se ei kaada!
Ovelle koputettiin hiljaa. Se haihdutti mahtimietteet ja arki-ihminen oli valmis arkielämään.
Virva astui sisään lämpöisenä ja niinkuin näytti hengästyneenä, mikä myöskin saattoi olla mielenliikutusta.
Isä ja tytär katsoivat toisiinsa, ja pankinjohtajan silmiin ilmestyi odottava jännitys.