— En minä voi!
— Sinun täytyy voida!
— Olen tarkoin miettinyt ja teen vakaumukseni mukaan.
Isä hymyili katkerasti. — Kaksikymmenvuotiaan vakaumus.
— Kaksikymmentä yksi muutaman päivän kuluttua.
— Tahdotko sinä ilmottaa olevasi täysi-ikäinen?
Virva ei vastannut.
— Sinä voit lyödä minua, iskeä niin kipeästi, ettei se haava ikinä parane!
— Minun täytyy, isä, sanoi Virva kohtalon kovuudella, jossa ilmeni lapsen itsekkäisyys ja ylivoimainen luonnon sääntö käydä omia teitänsä huolimatta alkujuurestaan ja kasvattajastaan.
— Eikö sinuun mikään — koske?