Virva pysähtyi säikähtyneenä ovelle aikoessaan poistua, mutta nähdessään isän horjuvan, hän läheni.
Isä viittasi häntä poistumaan ja vaipui raskaasti tuoliin peittäen kasvot käsiinsä ja nojaten työpöytäänsä.
Virva astui vapisevana hiljaa ovesta saliin pidättäen nyyhkytyksensä, joka oli hänet tukehuttaa. Yksin jäätyään hän antoi tuskalle vallan ja itki katkerasti valaen surunsa kyyneliin. Hän oli jo ennättänyt saada hiukan tasapainoa ja oma minä nosti yhä varmempana päätään oltuaan hetken painuksissa, kun ovikello soi ja hän kuuli eteisestä Valtarin tutun äänen. Mies astui sisään ja sanoi perheen vanhan tuttavan oikeudella: — Saanko tavata isääsi, tyttöseni?
Virva viittasi ovelle, joka vielä oli raollaan.
Valtarin kuiva, luinen olemus livahti ohitse ja harppasi kolmessa askeleessa ovelle kiihkeänä, sieramet ammollaan ja silmät suitsuavina kuin ajokoiran. Virva ei ihmetellyt, sillä hänen mieleensä palautui edellisen illan meteli.
— Hyvää huomenta, sanoi hän lyhyesti melkein huohottaen herättääkseen Auerin huomion, sillä mies oli niin mietteisiinsä vaipunut, ettei huomannut Valtarin tuloa. Hän nosti kasvonsa hajamielisenä ja katsoi vanhaan tuttavaan kuin outoon mieheen. Vaikka Valtari oli itse äärimmilleen ärtynyt ja kiinni omissa huolissaan, näki hän kuitenkin Auerin murtuneen muodon ja arvasi, että jotakin merkillistä oli tapahtunut. Myöskin Virvan itkettyneet kasvot tiesivät jotakin.
— Oletko sairas? kysyi hän uskaltamatta udella lähemmin.
— En, vähän väsynyt. Istu!
— Tulin vain ilmottamaan eilisistä tapahtumista, alotti Valtari.
Toinen ei vastannut.
— Yhtiömme on kärsinyt noin viidentoista tuhannen markan tappion.