— Kuinka hän viitsii sosialistien kanssa…?

— Kerrankos sitä kompastuu outoon kuoppaan. Kaihan tuosta talttuu. Tyhmyyksiä hän sentään lienee tehnyt, jakanut omaisuuttaan osuuksiin ja sijottanut niitä työväelleen antaakseen heille hallinto-oikeuden liikkeeseen.

— Vai niin, vai niin, äänteli Auer ja hartiat painuivat entistä syvemmälle. Tässä on tosi edessä. Kun nuo tuolla — hän osotti torille, jonne taaskin oli kansaa kerääntynyt — saavat hallinto-oikeuden, silloin on meidän hetkemme lyönyt.

— Na, naa, ei ne tuhat säärtä kiipeä sukkelammin kultamuurin ylitse kuin kaksi. Sinä kirjotat nimesi — kahdessa kuukaudessa he ovat kaikki ohuita kuin onkimadot ja menevät työhön ilman hallinto-oikeutta.

— Minä olen jo vanha ja pidän puoliani oman aikani, mutta sitten — ei ole edes poikaa!

— Tyttäresi…

— Annahan olla!

Valtari oli vaiti, ei edes silmänluonti ilmaissut, että hän oli
asiasta selvillä. Jaa, jaa, tässä oli salahauta ja oikein ammottava.
Mies tuossa murtunut, muuttunut vanhaksi käden käänteessä, syystäkin,
Herra nähköön!

Hän käänsi kasvonsa akkunaan ja mustat hampaat louskuivat, kun kuiva irvistys ilkkui luisilla kasvoilla. Sai se velihopeakin kerran maistaa karvaan palan. Oli sitä tässä saatu olla Olut-Valtaria ja koirankorvankantajia ja kerätä kilisevää varmuutta mahtajan holviin ja sieltä taas kumartaen ja nöyrtyen houkutella sitä uudestaan markkinoille ja taas tuoda saalis takaisin ja niin aina eteenpäin ja eteenpäin.

— Niin se varasto, se virtasi tällä kertaa maahan eikä muutu kullaksi, sanoi hän jatkaen ääneen ajatuksiaan.