— Tarvitsetko luottoa?
— Luonnollisesti, eikö ole jatkettava — vai uhraatteko osuutenne?
— Mitä loruja, varasto on uusittava. Kuinka paljon?
— Sitä en minä voi määrätä, sanoi Valtari nousten akkunan äärestä ja kumartaen syvään peittääkseen ilkkuvan ilmeen kasvoillaan.
— Pidetään sitten neuvottelu — kunhan nyt selvitään — suo anteeksi, minä olen väsynyt tänään.
— Yksityisasiat…
Hän keskeytti, sillä pankinjohtaja nousi, katsoi vanhaan tuttavaansa kiiltoisilla silmäterillään paksujen luomien alta, niinkuin hänen tapansa oli pankin asioissa, nyökkäsi merkitsevästi kuin olisi mitannut, minkä painoinen mies tuossa hänen edessään oli. Valtarin selkä köyristyi hiukan enemmän ja mustat hampaat sukelsivat hyvin nopeaan ohuiden huulien taakse, kalju pää kumartui niin syvään kuin kehtasi tässä yksityisessä vastaanotossa ja kumarrellen hän perääntyi ulos ovesta.
Yksin jääneenä astui pankinjohtaja kiivaasti tilavan huoneensa lattiaa, samalla kuin entinen päättäväisyyden tarmo ja ryhti palautui. Tässä oli kyllä tehtävä jotakin ja paljonkin, niin, niin, mutta ajoissa. Hän soitti ja naispalvelija tuli heti ovelle.
— Olkaa hyvä ja pyytäkää tänne neiti Virvaa.
Hetken kuluttua avautui ovi ja Virva seisoi ovella.