— Voitko sinä saada sanan maisteri Poudalle? Minä — tahdon puhua hänelle — nyt kohta.
Hän ei vieläkään ollut oma herransa ja Virvan läsnäolo sai hänet tasapainossaan järkkymään.
— Kyllä minä voin, hän on puoluekokouksessa työväentalolla.
— Voinee keskeyttää…
— Minä menen…
— Ei, lähetä — vahtimestari! Anna tämä Kiskolle, sanoi hän ja ojensi Virvalle viisi markkaa.
— Kyllä, kirjotan aivan heti.
Hän ei viivytellyt, riensi itse vahtimestari Kiskolle viemään kirjettä ja lähettämään hänet matkaan ja palasi kuin toisena ihmisenä. Tuntui siltä kuin tämä olisi tiennyt hyvää. Ehkä isä sittenkin voisi — ehkei tarvinnut rikkoa suhteita, haavottaa sydämiä. Hän oli kirjottanut sulhaselleen: Tule nyt heti luokseni, jos suinkin voit. Isä tietää välimme, tahtoo puhutella sinua. Neuvoisin tulemaan. Minä ennustan hyvää, tule!
Vahtimestari kiipesi korkealle mäelle, missä työväentaloksi mainittu rakennuksen tapainen, vanha puuhökkeli seisoi. Sinne oli kokonainen sukupolvi kerääntynyt vuosien kuluessa pohtimaan elinkysymyksiään ja niin oli tämä vanha keskus saanut varsin suuren merkityksen paikkakunnan elämässä ja kaikki asiaankuulumattomat lähenivät sitä pelonsekaisella kammolla, sillä siellä tapahtuneet tappelut eivät olleet niinkään harvinaisia. Se oli aina ollut mahtihenkilöiden silmätikkuna, vaikka olikin työnnetty tänne kauas mäelle välttämättömänä pahana. Toden totta, harvalukuisina täytyi markkojen tipahdella raatajien pöydille ruuan pantiksi ja vain harvoissa poikkeustiloissa joutua kilahtamaan sen ahtaalta laudalta muun elämän sulostuttajaksi, koska liittoutuneiden aatteen kirkko ja taistelun keskus oli kaikkien tuulien seula, melkein hengenvaarallinen lautakoju.
Vahtimestari astui hapuillen ylös puisia, sateen liottamia portaita ja noudatti äänien sorinaa astuessaan vasemmalle kokoushuoneeseen. Sakea sauhu täytti salin ja akkunoissa virtasi paksu hiki. Mies pääsi vaivoin pujahtamaan ovesta sisään, mutta mahdotonta oli halkaista tungosta. Hän näki vain selät edessään ja sauhuun uppoutuneen katon ja kuuli puhetta jostakin päin huoneessa. Hän oli arka sielu, tunsi olevansa lammas susilaumassa, kietoi turvallisen pankinvahtimestarinuttunsa tiiviisti ympärilleen estääkseen sosialistien tupakansauhun tarttumasta puhtaaseen porvaripaitaansa. Kirjeen hän antoi lähimmälle miehelle ja päiden ylitse se kuljetettiin kädestä käteen pöydän päähän, missä Pouta istui puheenjohtajana. Itse vahtimestari poistui sylkien ovenpieleen, jonka irvistävä rako oli se arvoviiva, minkä mukaan työväenliike oli hänen arvionsa mukaan taksotettava. Köyhää ja siis löyhää, ei kannattanut verottaa eikä vallalla varustaa. Se oli pankinvahtimestarin tuomio — ja monien muiden, joiden lämpöisen takin sisällä sydän löi turvallisena ja tyytyväisenä omaan onneen ahtaassa suojassa eikä katse ulottunut kauemmaksi kuin lähimmän paikatun takin selkään lihamuuriksi sulloutuneen miesjoukon takana eikä ajatus kyennyt sulattamaan lakkoliikkeestä enempää kuin työväen asiastakaan edes räyhäävää lausepartta.