Pouta sai kirjeen ja jätti puheenjohdon varamiehelle. Tungokseen avautui ahdas rako, kun hän askel askeleelta pujotteli läpi ja riensi majataloon pukeutumaan. Hänen kätensä vapisivat ja kauluksen napit olivat kirotusti kiusalliset. Sydän löi kuin vasara ahjosta temmattua rautaa ja ajatukset nelistivät. Pankinjohtajan hahmo nousi yhä pelottavampana hämärästä läheisyydestä eikä nuori mies voinut olla tunnustamatta pelkäävänsä tuota — tuota…
— Hitto soikoon! huusi hän ääneen, heitti mustan lievetakin päälleen ja mittaili itseään vaatekaapin peilissä, — enhän minä ukkoa nai! Jos hän antaa minulle rukkaset, niin onhan minulla tyttöni kukkaset!
Ylpeät huulet hymyilivät pehmeiden viiksien alla ja veitikka naurahteli käskevistä tummista silmistä. Hän nyökkäsi itselleen vielä kerran peilissä arvostellen leveitä hartioitaan ja soreaa ryhtiään. — Kohtalotar olkoon ylistetty edes tämän ainoan kerran ulkomuodon muovaajana. Suokoon hän minulle uskottomuuteni anteeksi, sillä en ole koskaan ennen häntä muistanut ja toivon piankin saavani hänet unohtaa, jos…
Näillä rakastuneen viattomilla mietteillä hän yritti tukehuttaa niitä merkillisen kumeita sydämeniskuja, jotka ennustivat vakavaa ottelua maailmanmiehen ja rahaleijonan kanssa. Nyt oli astuttava elämän vaarallisimpaan rintamaan ja kenties palattava — lyötynä, murtuneena miehenä.
Hänen askeleensa hidastuivat ehdottomasti portista sisään käydessä, vallaton nuoruuden uhma painoi päätään ja miehen punnitseva äly terotti aseitaan. Häntä ei kutsuttu kuherteluun, sen hän kyllä tiesi.
Virva tuli salissa vastaan, tervehti hiljaisena, merkillisesti kirkastuneena, ja naisellinen arvokkaisuus säteili kuin valokehä hänen olemuksestaan.
Pouta nosti hänen kätensä huulilleen unohtaen siksi hetkeksi kaiken muun, ja käsi kädessä he astuivat isän ja samalla suuren kohtalonsa eteen.
— Anttu Pouta, sanoi Virva heleällä äänellä ja muutti katsettaan isästä sulhoon ja sulhosta isään, kunnes he kättelevinä ja katseet toisiinsa kiintyneinä olivat yhtenä kuvana nuoren naisen silmissä ja sydämessä.
— Oletteko pohjalainen? kysyi Auer viitaten tuoliin kirjotuspöytänsä päässä ja istuen itsekkin toinen käsivarsi pöydällä ja toinen tuolin selällä paperiveistä kädessään heilutellen. Virvan tarkkaava katse huomasi kyllä, kuinka hänen sulhonsa ilmehikkäät kasvot kiinnittivät isän huomion ja leppeä hymy levisi yhä varmemmin isän tavallisesti perin jäykille kasvoille.
— Olen siellä syntynyt ja kasvanut, mutta opintovuotein olen ollut pääkaupungissa ja nyt viimeiset vuodet enimmäkseen ulkomailla.