— Eikö isä voi meitä ymmärtää? kysyi hän suoraan itsetietoisena kohottaen päätään.

Isän katse mittasi häntä pitkään ja ankarana, ja samalla hävisivät hänen olemuksestaan ulkonaisen heikkouden merkit.

— Nyt näen selvästi, että olet mennyt virran mukana ensimmäisen ottajan saaliina!

Virva aikoi keskeyttää, mutta isän ääni kiihtyi.

— Enkö minä ymmärrä teitä? Ymmärrän kylläkin. Minun työni, vanha, koeteltu pohja, jolle olen rakentanut kohta neljäkymmentä vuotta, ei merkitse sinun epäjumalallesi mitään. Hän ei suvaitse siihen liittyä, miljoonat eivät kelpaa hänelle. No niin, menkää ilman niitä, mutta menkää minun ja kaikkien ystävieni tietämättä ja olkaa meille tuntemattomat!

Kauan pidätetty mielenkuohu ja puhuessa yhä kiihtynyt viha muutti mahtavan miehen muodon pelottavaksi ja sanat löivät armottomasti.

— Tee niinkuin tahdot, mutta teoistasi vastaat tästä lähtien itse. Minä en ole enää sinun takanasi. Sinä et minua tarvitse — enkä tarvitse minä teitä kumpaakaan!

Virva tuijotti isään jäykistyneenä, silmät pystyssä ja kysyvinä, kuin joku hirveä arvotus elämän ja kuoleman uhalla olisi heitetty hänen ratkaistavakseen juuri sillä hetkellä.

Kun hän pääsi tajuamaan isän vihaa syöksevän katseen, jonka kammottavuus poisti heidän väliltään luonnolliset siteet, kulki nuori tyttö kuin unessa ovea kohti, avasi sen taakseen katsomatta ja sulki hiljaa kuin unissakävijä näkemättä ketään, tajuamatta mitään muuta kuin: pois, pois kauas!

Pouta oli odottanut salissa ja riensi vastaan levottomana Virvan oudosta tilasta.