Airi oli hetkessä muuttunut nuoreksi naiseksi ja osotti ihmeteltävää tyyneyttä ja neuvokkaisuutta auttaessaan sisartaan hänen surussaan ja järjestäessään kotia sekä hoidellessaan kaikkia sisarelle kuuluvia tehtäviä, joten eivät palvelijat eivätkä kutkaan vieraat enempää kuin isäkään huomanneet mitään erityistä tapahtuneen.

— Menen nyt viimeisen kerran täällä kokoukseen ja samalla järjestän hiukan asioitani ja sanon hyvästit työtovereilleni, sitten palaan ja olen luonasi niin kauan kuin tahdot, koko päivän, hymyili Pouta lohdutellen.

— Koko päivän, huokasi Virva nojaten väsynyttä päätään hänen rinnallaan ja kyyneleet tulvivat uudestaan.

— Itke armaani, itke surut pois. Kas noin, pää pystyyn vain.
Tulevaisuus on meidän ja onni ja rakkaus ja kaikki suutelot!

— Ja surut!

— Surut ovat onnea sinun kanssasi!

— Minusta tuntuu kuin me olisimme kahden maailmassa, emmekä välitä kenestäkään, emme kenestäkään!

— Emme kenestäkään, rakkaani, myönsi Pouta sydämensä pohjasta.

— Nyt sinun pitää mennä, sanoi Virva hätäisenä muistaen äkkiä, että siitä oli ollut puhe.

— Ole nyt järkevä sillä aikaa ja puuhaa jotakin Airin kanssa.