— Minä luulen olevani toimen mies ja otaksun voivani paraiten toteuttaa suunnitelmani työväen leirissä, vaikka kyllä täytyykin vastata sen monista erehdyksistä.
— Teette parhaanne niitä estääksenne.
— Empä tiedä, he ovat luonnonlapsia ja minä samoin. — Kun ihminen antaa itsensä täydesti, niin siinä täytyy olla virheitä, missä ansioitakin.
— Niin kyllä, mutta ellei olisi lumousvoimaa, jolla te annatte toivomuksien loimuta ilotulituksena, ja elleivät he tahtoisi tulla petetyiksi…
— Niin työmme olisi turhaa. Ei, te unohdatte parhaan, meillä on usko. Vaikka enhän minä voi sen taikaa teille todistaa.
— Päinvastoin — kadehdin teitä ja uskon teihin.
Pouta pakotti katseellaan Virvan avaamaan silmänsä, mutta nyt hänessä oli nainen varuillaan, ja miehen tähtäämä katse kilpistyi älykkäästä hymystä.
Pouta huokasi sulkien silmänsä sekunniksi, mutta tuo tuskin huomattava liikutus huumasi Virvaa eikä hän voinut hetken aikaan hengittääkkään, häipyi maailmasta, unohti ympäristön eikä nähnyt sitä silmäystä, jolla Pouta luomien alta häntä ihaili.
Hän palasi todellisuuteen kuullessaan Airin äänen: — Tännekkö te pakenitte? Aksel on lukenut heille lakia tuolla torilla ja sekös vaikutti, nyt he ovat tukkanuottasilla.
— Eikö olisi aika alottaa kokousta, huomautti tohtori Allas. Hän oli nähnyt Virvan ja Anttu Poudan tuttavallisessa keskustelussa astuessaan Airin kanssa kokoushuoneeseen.