Käsi unohtui käteen ja antoi pienellä liikkeellä mittaamattoman suuren oikeuden onneen. He seisoivat kansanjoukossa unhottaen itsensä — minne ja kuinka kauaksi?
Virva veti hiljaa kätensä pois ummistaen silmänsä ja hengittäen syvään ja pyyhkäisi kädellään silmiään. Arkiminä heräsi tottelemaan sovinnaisuuden suojelevia lakeja. Lumous ei vain tahtonut haihtua, se ikäänkuin painoi jäseniä, sitoi, ei tahtonut laskea poistumaan, ei viipymään. Hän riuhtaisi itsensä irti ja ojensi kätensä hyvästiksi ehkä liiankin äkkinäisellä liikkeellä. Nuori mies tarttui käteen ja vielä kerran upposi katse katseeseen. Se ei ollut siis erehdys, ei sattuma, ei uni: — ah, hyvästi!
— Milloin, milloin? kysyi Pouta kiihkeästi.
— Illalla ehkä, asemalla matkustajien juhlassa.
— Varmasti, minä tahdon, pyydän, varmasti! He olivat tulleet Auerin portille, ja Virva veti kätensä irti.
— Ehkä, ehkä, hyvästi! Hän melkein juoksi kotiin.
VI
Kaupunkilaisille ja matkustajille oli valmistettu juhla, ja asematalon tilava, kolmannen luokan odotushuone oli kansaa täynnä. Sieltä kuului mahtava humu, soittoa ja laulua, hanurit, viulut ja torvien äänet vuorotellen.
Maalainen markkinaväki oli miehissä kerääntynyt pohtimaan tärkeitä kysymyksiä.
— Tuleekos siitä tasaamisest oikein totta ja? kysyi Killimäen Mikko
Karrilta, joka oli maalaisten kesken erikoisessa suosiossa.