II
Virva Auer seisoi asemasillalla tungoksessa, niissä ihmiset rynnistivät eteenpäin, mikä minnekin, toivorikas odotuksen huumaus ja jännittynyt ilme kasvoillaan, kuin olisi ollut tekeillä jotakin merkillistä ja heille kaikille tärkeätä.
Hän varjosti kädellään silmiään nähdäkseen kauemmaksi aamuauringon hehkuvassa hohteessa, mutta aaltoileva ihmisjoukko kuljetti häntä mukanaan. Rautatientorilta kuului eläköön-huutoja heikon tuulen mukana, ja ne houkuttelivat kansaa. Pian he kaikki olivat yhtä korvaa ja yhtä silmää: ehkä nyt selviäisi, mitä oli tulossa ja miksi tänne oli pysähdytty, sillä useat matkustajat eivät tienneet mitään.
Virva Auer antoi ihmisvirran vieriä ohitsensa jääden yksin asemasillalle seisomaan. Syksyinen navakka tuuli löi hameen kiinni jalkoihin ja riipoi nuttua. Käsi hattua pidellen ja toinen varjostaen silmiä auringolta hän seisoi siinä solakkana ja voimakkaana kuin tulevaisuutta vaanien odotellessaan junaa.
Eläköön! Kuului läheiseltä torilta aseman takaa. Se oli niin eloisa ja voimakas tunteen purkaus, että nuoren neidon ylväs, vakava ilme muuttui silmien loistoksi ja puna peitti säännöllisen kauniit kasvot.
Eläköön isänmaa, vapaus ja lakko! kuului taas selvä ääni. Yksiääniseen huutoon vastasi mahtava kuoro: eläköön! ja huuto vieri pitkin toria häviten kaikuineen pienen kaupungin kaduille.
Odotushuoneesta purjehti pönäkästi puettu naisihminen, ja avatusta ovesta hulmahti äänekästä melua. Pari asemamiestä juoksi raiteiden poikki puuhaamaan koneiden kera ja irrottivat muutamia kevyempiä osia vetureista.
— Ei sitä nyt hittokaan kululle työnnä, sanoi toinen.
Asemasillalle ilmestyi useampia miehiä.
— Ellei junat lähde liikkeelle, niin hankkikaa meille yösijoja ja myökää ruokaa, sanoi muuan mies rautatien virkailijoille.